Flunssa vaivaa jo kuudetta päivää. Luulin perjantaina, että olisin parantunut, mutta syntymäpäivähulinassa ei ehtinyt lepäämään, niinpä köhin ja niiskutan edelleen.

Kaksi nuoruudenystävääni kävi rääppiäisissä, istuimme iltaa ja söimme kakkua ja puhuimme menneitä. Ja yhtäkkiä olin täydellisen tyytyväinen omaan ikääni. On hieman noloa myöntää, että kolmenkympin kriisi tuli minullekin. Se on muistuttanut olemassaolostaan, kun puhe kääntyy ikään tai siihen, etten ole enää nuori ja kaunis. Toinen ystävistäni olisi mennyt vaikka heti takaisin menneeseen ja käynyt hakemassa mukaansa yhden pojan, jonka kanssa olisi jo silloin halunnut olla. Minä jäin miettimään, etten tarvitsisi sieltä menneestä mitään. Olen mieluummin yli kolmekymppinen, ja kaikki asiani ovat vihdoinkin niin hyvin kuin vain voin toivoa.

Meillä on tänään tavallinen tiistai. Mies tekee reikää keittiön seinään ja minä käyn välillä ruuvaamassa kaappia irti katonrajasta. Talon laajennus etenee. Pitäisi kai mennä paremmin auttamaan?