Olin lauantaina isoenoni hautajaisissa. Sinne kokoontui suuri osa mummoni puoleisesta suvusta. Oli uskomattoman hienoa nähdä, miten maanviljelys kulkee maaseudulla isältä pojalle. Vaalitaan perintötilaa ja viljellään samoja peltoja, joita on viljelty ainakin sadan vuoden ajan. Minua sanottiin äitini näköiseksi. Ja minä huomasin, miten kaikilla sukulaisillani oli samanlaiset nenät.

Etikettiä en ole koskaan oikein osannut. Haarukka ei pysy sievästi kädessä, vaikka yrittäisin. Kyynärpää osuu naapurin kahvikuppiin ja hörhelöhihat viistävät kermaa kakun pinnalta. Ehkä se johtuu kasvatuksesta? Mummo joi kotikaljaa neljä (pientä) lasillista, lopulta omasta ja minun kupistani. Ja päädyin miesten vessaan tätini ja äitini perässä, kun naistenhuoneeseen oli niin pitkä jono.

Sukua oli kuitenkin mielenkiintoinen tavata, vaikka juhlan aihe olikin surullinen. Tajusin, että mummon puoleinen suku on ainoa, johon meillä on pidetty yhteyttä. Pikkuserkkuja lienee muitakin, mutta niitä en erinäisistä syistä ole oppinut tuntemaan. Täti lupasi minulle sukupuun, sillä yrityksistäni huolimatta en oppinut nimeämään kaikkia äitini serkkuja ja heidän lapsiaan. Niitä oli niin monta!