Olen haaveillut jo ainakin viikon siitä hetkestä, että olen yksin kotona. Se tapahtui nyt! Lapset ovat olleet pääsiäisen jälkeen vuorotellen kipeinä ja kun itse vihdoin paranin mystisestä kurkun turvotuksesta ja sitä seuranneesta flunssasta pääsin hammaskirurgille viisaudenhampaan leikkaukseen. Viime viikonlopun elin kipulääkkeillä, mutta nyt olo tuntuu jo melko normaalilta. Mutta se yksinolo! On ihanaa, kun ei tarvitse puhua! On ihanaa kun täällä on ihan hiljaista! Aloitin yksinolemisen siivoamalla. Vaihdoin lakanoita (jospa se mahatauti ei tarttuisi meihin terveinä pysytelleisiin?) ja pyyhin pintoja kun terkkari sitä suositteli, imuroin ja koira auttoi parhaansa mukaan. Se olisi halunnut syödä pölyrätin, tai mun hihakin olisi kelvannut. Eniten olen kyllä ylpeä siitä kun se ei pelkää imuria. Mieluummin harhautan sitä, että pystyn siivoamaan kun kuulen kiireisen tassutuksen sängyn alle...