Ja arki on palannut meidänkin perheeseen. Kesälomansa viimeisiä päiviään viettävä äiti (lue minä) saa stressiä aikaisista aamuheräämisistä ja lasten tavaroiden huolehtimisesta, jotta edes 60% päivän aikana tarvittavista romppeista löytyy lasten uusista repuista (shoppailureissu sekin...). Viime vuonna tähän aikaan tajusin, että koulumaailma vaatii vanhemmilta valtavaa vastuun kantamista. Se viaton, pieni eppuluokkalainen kun ei muistanut edes omaa nimeään, jos sille päälle sattui? Nyt, kun olen nimikoinut kaikki eskarilaisen vaatteet sukista alkaen, pessyt kurahaalarit valmiiksi, muistanut viedä tarhaan kuvan tytöstä, katsonut suht hyvät ulkovaatteet pihaleikkeihin ja tossut sisälle, huomaan, että tarhaikäisenkin hoitoon päästämisessä on tekemisensä. Ja kun vielä äidinkin pitää tutustua uuusiin ihmisiin (lue lapsen hoitajiin) ja jutella ja hymyillä ja jakaa kasvatusvastuuta, vaikka puoli yhdeksältä aamulla haluaisikin vielä istua yöpuku päällä juomassa kotona aamukahvia. Miksi se kesäloma ei voinut jatkua vielä kuutta viikkoa pidemmälle? Tai ensi kevääseen asti?

Ja sitten meidän koululaiset tuovat kotiin ison kasan kirjoja ja vihkoja, jotka pitää päällystää. No, minä etsin kaapin pohjalta nuhjaantuneen kontaktimuovirullan ja yritän saada kansista edes melkein siistit. Kahdentoista harjoittelukerran jälkeen onnistun tasoittamaan rypyt melkein suoriksi ja keksin (jälleen tänä vuonna!) tekniikan, jolla onnistun 80% varmuudella. Mutta siinä vaiheessa nuhjaantunut rulla loppuu, samoin päällystettävät kirjat, joten jään uuden taitoni kanssa tyytyväisenä odottelemaan seuraavia päällystettäviä...

Sen verran tuli kriittinen olo tuosta touhusta, että taidan jättää tulevaisuuteen omien maalausteni lisäämisen tänne. Nyt jopa ne työt, joista olen pitänyt, näyttävät nyt jotenkin huonoilta. Mutta jotain hyvääkin: enpäs ole niin äkäinen ämmä kuin yksi, joka nähtiin tänään uimarannalla. Teki mieli käydä sanomassa sille, että anna nyt hyvä ihminen lapsesi uida vähän aikaa rauhassa. Kun poika (n. 8v)oli ehkä mahaan asti vedessä, niin äiti kimitti rannalla kireällä äänellä, että tule pois, siellä on liian syvää, me ollaan oltu täällä jo viisitoista minuuttia, tule pois, tänne heti... sellaista jatkuvaa napinaa ehkä kymmenen minuuttia siitä viidestätoista. Ja se poikakin oli ihan et äiti mikä sua vaivaa. No, me lähdettiin pois, kun oltiin otu tunti, ja siinä vaiheessa se nainen ripitti poikaansa rannalla... ei ollut kovin kivan näköistä. Toivottavasti en ole  sellainen edes väsyneenä???

Ja. Mulla alkaa työt ensi tiistaina. Toisaalta se on tosi kivaa, mutta toisaalta se on myös välillä aika raskasta, kun mies on töissä iltavuorossa joka toinen viikko ja minun pitää silloin hoitaa lapset ja niiden harrastukset (näillä näkymin ajelen tyttöjä harrastamaan kolmena iltana viikossa, ja jossain välissä pitää käydä myös tallilla, kolmena iltana sekin). No, jo viime talvi meni ajankäyttöä harjoitellessa, eikä se kai kovin paljoa vaikeampaa voi tänä vuonna olla? Tytöt ovat ainakin vuoden vanhempia ja tämä meidän yhteinen perheemmekin on viettänyt jo 1-vuotissynttäreitään. Ainakin lapsista huomaan, että he ovat hitsautuneet kolmeksi siskokseksi, ja itselläkin on ihan tasapainoinen ja hyvä suhde kaikkiin kolmeen, eli ihan samanlailla tulee halailtua omia kuin miehenkin lasta. Ja hyvä niin...